tiistai 30. lokakuuta 2012

Tippa silmässä

Sukututkija kohtaa usein surullisia tarinoita. Tässä yksi sellainen. Eeva-Kaisa syntyi 1827. Hän vietti lapsuutensa ja nuoruutensa kotitilallaan, kunnes jo hiukan iäkkäämpänä (sen aikaiseksi) toukokuussa 1857 avioitui Pekka Olavinpojan kanssa. Lultavasti Eeva-Kaisa oli tuolloin raskaana. Hän nimittäin kuoli tammikuun alussa 1858 synnytykseen. Näitähän tulee vastaan aina silloin tällöin. Jotenkin Eeva-Kaisan tapaus liikutti minua erityisesti, koska hän oli saamassa vasta ensimmäistä lastaan. Elämä tietysti jatkui, Pekka avioitui pian uudestaan ja sai toisen vaimonsa kanssa monta lasta.

Yritin katsoa Hiskistä, kuinka yleistä synnytykseen tai heti sen jälkeen kuoleminen oli. Tein haun, jossa kuolinsyy kenttään kirjoitin *barn*. Luulisin, että sillä löytyisivät useimmat tapaukset. Kuolinsyyhän oli helposti todennettavissa. Tosin 1600-luvulla ja 1700-luvun alussa syytä ei välttämättä merkitty näkyviin. Koko maasta ei hakua pystynyt tekemään, tapahtumia oli liikaa. Kohdistin haun Pirkanmaahan, jolloin tapauksia oli 3195. Kuolemantapauksia on Pirkanmaalta kirjattu kaikkiaan 210372 kappaletta. Prosenteissa se tekee 1,5. Jos oletamme, että puolet väestöstä on naisia, olisi noin kolmella prosenttilla kuolleista naisista tämä ollut kuolinsyynä . Hiski tuntee Pirkanmaalta 24344 sellaista, jotka kuollessaan ovat olleet 17 - 45-vuotiaita. Olettamalla taas, että heistä puolet on ollut naisia, selviää, että synnytysikäisenä kuolleista noin 26 % on kuollut synnytykseen. On syytä huomata, että tämä on laskettu ihan eri tavalla kuin nykyisissä tilaistoissa näkyvä synnytyksessä kuolleiden osuus. Sitä ehkä lähempänä olisi 1,2 %. Tulos saadaan, kun synnytykseen kuolleiden määrä jaetaan syntyneiden lasten määrällä. Ihan vertailukelpoinen nykytilastoihin sekään ei ole.

Mietin, pelkäsivätkö äidit synnytystä sihen aikaan, kun avuksi ei ollut saatavissa kätilöä, lääkäristä nyt puhumattakaan. Toisaalta ihminen on kai niin rakennettu, ettei mieti sellaista, mille ei mitään voi. Sitäpaitsi kuolema uhkasi monesta muustakin syystä. Dokumentteja on vaikea löytää. Kansannaiset eivät kirjoittaneet tuntemuksiaan muistiin. Muistan lukeneeni jonkun papinrouvan säilynyttä kirjettä, jossa tällainen pelko ilmaistiin samalla, kun tulevasta kun tulevasta lapsesta iloittiin.

sunnuntai 28. lokakuuta 2012

Juhlava tunnelma kadonnut

Hyvä muisti, mutta lyhyt. Näin voin taas kerran todeta. Huomasin nimittäin, että olen kommentoinut samaa lapsityövoimatutkimusta kaksi kertaa. Ilmeisesti joku lehti oli nostanut sen uudestaan esille. Vaalimietteitäkin olen tainnut joskus kirjoitella, mutta en niitä haulla kuitenkaan löytänyt. Siispä jokunen sana vaaleista.

Mielestäni vaalien tunnelma on jotenkin arkipäiväistynyt. Nuorena oli juhlavampaa käydä äänestämässä. Siihen liittyi paitsi halu vaikuttaa, myös tunne, että äänioikeus oli tärkeä eikä suinkaan itsestäänselvyys. Samaa vakavuutta ja juhlavuutta ei tietenkään voi saavuttaa, kun käy kauppareissulla marketissa äänestämässä. Silti on mielestäni hyvä, että äänestäminen on mahdollisimman helppoa. Ehkä joskus vielä voimme äänestää verkon kautta. 

Aikoinaan tuloksia jouduttiin odottamaan pitempään. Radion aamu-uutiset tiesivät tulokset melko tarkasti. Lehtien mennessä painoon saattoivat tulokset olla vielä alustavia. Nyt seuraamme laskennan etenemistä lähes reaaliajassa. Ehkä kampanjointikin on erilaista. Erot puolueiden välillä saattoivat ennen olla selkeämmät. Viihdeohjelmissa ei aiemmin paljon poliitikkoja näkynyt. Verkko on tuonut vaaleihinkin omat kuvionsa.

En suinkaan haikaile vanhoja aikoja takaisin. Maailman muuttuu ja niin sen pitääkin. Monista muistakin asioista on juhlallisuus karissut. Lisäksi on tullut muita tapoja vaikuttaa. Silti pidän muistoni vakavasta tunnelmasta, kun kyläläiset menivät omalle koululle äänestämään.

perjantai 26. lokakuuta 2012

Hotellivieraita

Mitähän tapahtuisi, jos Aamulehti julkaisisi luettelon henkilöistä, jotka ovat yöpyneet Ilveksessä, Vaakunassa, Tammerissa jne? Taitaisi tulla nopeasti kysymys yksityisyyden suojasta. Eipä kyllä riittäisi lehden palstatilakaan, hotellipaikkoja lienee Tampereella tuhansia ja joskus ne ovat lähes kaikki varattuja. 

Sata vuotta sitten nimiä julkaistiin. Vuonna 1911 ainakin hotelli Hälläpyörässä yöpyneet on lehdessä kerrottu. Esimerkiksi 22.10.1911 lehti  mainitsee, että J.O. Tapio rouvineen Kyröskoskelta, A. Antero rouvineen Nokialta ja Anton Karlsson Ruotsin Malmöstä olivat matkustajia Hälläpyörässä. Myös heidän ammattinsa oli kerrottu. Hotelli Hälläpyörä sijaitsi 1909 valmistuneessa talossa Puutarhakadulla. Huoneita oli peräti 14. Lienee siis ollut hienoa yöpyä uudessa hotellissa. Aiemmilta vuosilta muistan nähneeni luetteloita lähinnä matkustajakodeissa yönsä viettäneistä. Olisikohan lehti suostunut jättämään nimen pois, jos joku ei olisi halunnut muiden tietävän liikkumisestaan?

Tavallinen kansa pyrki tuohon aikaan löytämään mahdollisimman halvan majoituksen, jos nyt ylipäätään johonkin matkusti. Mieluiten yövyttiin sukulaisissa vuoroin vieraissa-periaatteella. Joku kaukaisempi tuttava lienee pyytänyt pientä korvausta, jos hänen huoneessaan yötä vietettiin. Matkustajakodeillakin lienee ollut tarjolla edullista majoitusta. 

keskiviikko 24. lokakuuta 2012

Elokuvailmoituksia 100 vuotta sitten

Aamulehdessä 22.10.1911 oli etusivulla kaksi isoa elokuvamainosta. Elokuvateatteri Hämeenkatu 8:ssa esitettiin kuvasarjaa  "Köyhän tytön elämän tarina". Teatteri mainosti toimineensa kuusi vuotta ja saanensa kaupunkilaisten jakamattoman suosion. Elokuvateatteri Petit, joka toimi osoitteessa Hämeenkatu 31, esitti kokotunnin kuvasarjaa "Nuoruus ja kevytmielisyys".  Seuraavalla sivulla  on vielä pari pienempää mainosta esitettävistä elävistä kuvista. Elävien kuvien Teatteri Commersin talossa (eikös se ole sama talo, jonka mäkkärissä syttyi tulipalo?) oli ohjelmassa mm. "Draamaa ilmassa", sekin tunnin mittainen. Edison Biografi Koskikadun varrella esitti salapoliisidraamaa nimeltä "Jalokivipetkuttaja".

Elokuvissakäynti oli ilmeisesti kasvattanut suosiotaan, kun pitempiä elokuvia alettiin tehdä. Tampereella toimi ainakin neljä teatteria, kaikki keskustan alueella. Tuo päivä oli sunnuntai, ilmeisesti sunnuntai-iltapäivällä oli sopivaa mennä elokuviin. Näytäntöjä tuntui kyllä olleen muinakin iltapäivinä. Yhtä isoja mainoksia ei tainnut muina päivinä olla. Tosin Petit mainosti melko paljon.

Elokuvamainoksissa oli pelkkää tekstiä, ei edes piirrettyjä kuvia. Katsoin tv-uutisista juttua Lahden taidemuseon elokuvajulistenäyttelystä. Sen mukaan varhaisemmat julisteet olivat piirrettyjä. 1930-luvulla opittiin valokuvaa hyödyntävä fotomontaasitekniikka. Nyt sitten katsomme trailereita netistä. Jotain tuttua 1900-luvun alun mainoksissa oli. Niissä siteerattiin lehtien arvioita elokuvista. Näin oli ainakin Petit-teatterin mainoksessa. Elokuvaesitykset alkoivat isommista kaupungeista ja sinne ne ovat taas päätymässä. Pienet teatterit ja kiertävät esittäjät alkavat olla historiaa. Muut jakelukanavat toki ovat syrjemmässä asuvienkin käytettävissä.

maanantai 22. lokakuuta 2012

Mikä kumman Malin?

Tutkimassani perheessä näkyy rippikirjoissa 1758 syntyneeksi merkitty  Malin-tytär. Hetkinen, perheessähän oli jo 12.6.1758 syntynyt ja 6.11 samana vuonna kuollut Aapo-poika. Ei tuohon nyt samalle vuodelle toista lasta sovi eikä kaksosiakaan ollut kesäkuussa syntynyt. No, syntymäajat ovat kovin usein tuon ajan rippikirjoissa pielessä. Varmaan Malin on syntynyt jonain lähivuotena. 

Kastettujen luettelon mukaan ei ole. Samana vuonna 25.2 on perheeseen syntynyt Malin. Vanhempien nimet täsmäävät. Mustien kirjojen kirjoittaja on tulkinnut kylän nimen eri tavalla, koska Hiskissa on omasta tulkinnastani poikkeava kylä. Kastettujen luettelot ovat niin SSHY:n kuin Kansallisarkiston sivuillakin toivottoman pientä ja tuhruista tekstiä, mutta olen silti melko varma tulkinnastani. Tuossa Hiskin mainitsemassa kylässä ei lisäksi ole rippikirjoissa samannimistä pariskuntaa.

Voisin tietysti heittää tästä kysymyksen vaikka SukuForumille varmistaakseni käsialatulkintani. Toistaiseksi ajattelin kuitenkin tutkailla asiaa vielä itsekseni. Mahdollinen selitys olisi se, että papilla olisi ollut jonkinlainen irtolappusysteemi kastetuista lapsista ja hän olisi sitten kirjannut Malinin yksinkertaisesti väärälle vuodelle. Jos perheen muiden lasten syntymäaikoja katsoo, mahtuisi tytär sekä vuodelle 1757 että 1760.

Tällaisia (minun mielestäni) kiinnostavia mysteereitä sukututkimus tarjoaa. Usein ratkaisu löytyy, toisinaan on tyytyminen epävarmuuteen.

lauantai 20. lokakuuta 2012

Lapsityövoimaa vai työkasvatusta

Jokin aika takaperin luin lehdestä erään tutkijan lausunnon, ettei Suomessa aiempina vuosikymmeninä ja kenties vuosisatoinakaan lasten työvoimalla ollut merkitystä, vaan lasten työnteossa oli kyse lähinnä opetuksesta. Harmittaa, etten laittanut tutkijan nimeä muistiin enkä nyt pysty tarkistamaan lausuntoa mistään. Muistaakseni hänen perustelunsa oli, että lapsen työpanos oli niin vähäinen, ettei sillä ollut merkitystä.

Ensimmäiseksi joutuu tietysti miettimään, mihin lapsuuden raja vedetään. Oman käsitykseni mukaan suunnilleen 12-vuotiaasta lähtien töitä piti tehdä tosissaan. Sitä nuoremmat, varsinkin alle 10-vuotiaat olivat mukana vain harjoittelemassa. Jos he välillä leikkivätkin, ei sitä katsottu pahalla. Poikkeuksena tietysti ne yleensä tyttölapset, jotka joutuivat kaitsemaan nuorempia sisaruksiaan. Perustan tämän näkemykseni sukua tutkiessa esiin tulleisiin tapauksiin ja omakohtaisiin kokemuksiin. Suvussani on useita esimerkkejä vieraan palvelukseen lähteneistä 12 - 13-vuotiaista. Kyllä heiltä odotettiin palkkaa vastaavaa työpanosta. Nämä esimerkit ovat 1800-luvulta. 15-vuotiaita lapsenvahteja tai pikkupiikoja etsittiin vielä 1900-luvun lehdissä. Tiedän myös erään 14-vuotiaan, joka oli 40-luvulla huolissaan siitä, ettei joutuisi menemään karjanhoitajaksi, koska koki työn liian raskaaksi. Maatalous oli hyvin työvaltainen, kunnes koneet vähitellen 60-luvulla tulivat avuksi. Jokaisen työpanos oli tärkeä, sen muistan omasta lapsuudestani.

Siihen nähden miten paljon lapsilta vaadittiin työtä, oli suhtautuminen heidän työpanokseensa yllättävän negatiivista. Pari tunnettua sananlaskua riittänee kuvaamaan aikuisten asennetta: "Apu lapsestakin, kalan syö, muttei perkaa" ja "Pane lapsi asialle ja mene itse perässä". Taustalla tuntuu olevan ajatus, että lapsen olisi pitänyt pystyä siihen, mihin aikuisenkin.

torstai 18. lokakuuta 2012

Mikä tekee lapsista levottomia?

Aihe on hankala, koska keskittymiskyvyttömyys voi olla oire kovin monesta asiasta: Varsinaisten psyykkisten sairauksien lisäksi sitä voivat tuottaa oppimisen häiriöt (luen tässä niihin myös ADHD:n ja erilaiset autismin muodot, koska ne ymmärtääkseni eivät ole sairauksia), luonnehäiriöt ja asennoitumisongelmat. Usein keskittymisen puute näkyy jo päiväkodeissa. Ilmeisesti siellä osataan melko hyvin ennustaa koulussa eteen tulevat ongelmat. 

Psyykkisistä sairauksista ja niiden hoidosta en tiedä juuri mitään. Jäin tuon Hesarin jutun (ks. edellinen teksti) luettuani miettimään, onko kiireisessä ajassamme jotain sellaista, joka saa taudin puhkeamaan aikaisemmin. Luuulisi nimittäin, että sairastuneita olisi suunnilleen sama osuus väestöstä aikakaudesta riippumatta. Jos näin ei ole, on muutosta ja sen syitä varmaan joku selvittänyt. Vaikka kuinka yritän miettiä omilta kouluajoiltani tai varhaisilta opettajavuosiltani, ei mielenterveysongelmaisia oppilaita kovin monta tule mieleen. Häirikkö heistä tuskin oli kukaan, pikemminkin he olivat arkoja ja syrjäänvetäytyviä koulussa. Koulu ei kuitenkaan ole hoitopaikka. Jos siitä sellainen halutaan, pitää sinne saada hoitohenkilökuntaa. Mistä rahat? Olisiko mielekkäämpää laajentaa jo olemassaolevia sairaalakouluja ja siirtää heikoimmassa kunnossa olevat niihin?

Oppimishäiriöt varmasti tuottavat häiriökäyttäytymistä. Jos ei ymmärrä, on vaikea tunnista toiseen pysyä rauhallisena. Olisikin tärkeätä, että erilaiset oppimisen ongelmat tunnistettaisiin mahdollisimman varhain. Se antaa mahdollisuuden oikeanlaiseen tukeen ja oppimisjärjestelyihin, joissakin tapauksissa (esim. ADHD) myös lääkitykseen. Tästä ryhmästä löytyvät myös ne, jotka ovat aiemmin kärsineet häirkön tai tyhmän leimasta voimatta asialle itse mitään. 

Luonnehäiriöisiäkin (narsistit, psykopaatit ym) olettaisi olevan suunnilleen sama osuus koululaisista eri vuosikymmeninä. Missä normaaliuden rajat menevät, onkin sitten jo toinen kysymys. Tähän ryhmään kuuluvat pystyvät säätelemään pitkälle omaa käyttäytymistään. Kun kodit aiemmin yleensä komensivat lapsensa totttelemaan opettajaa, ei tämä ryhmä noussut tunnilla esille. Kiusaajia heissä on varmasti aina ollut. Nykyisin jotkut kodit kysyvät ensimmäiseksi, mitä opettaja teki väärin. Siinä on aika hyvä alusta luonnehäiriöisen toimia.

Asenneongelmaisilla tarkoitan niitä, joiden on eri syistä vaikea ottaa vastaan ohjeita, määräyksiä ja kieltoja. Sääntöjen mukaan toimiminen ei ole kivaa. Muista viis, mulle heti opettaja viereen selittämään. Miksi korjaisin pudottamani ruuan lattialta, sitä vartenhan on siivooja. Tämä on tylsää, tehdään jotain hauskaa. Jne, jne. Tämä ryhmä on kyllä kasvanut opettajavuosieni aikana. Syynä näen yleisen asenneilmaston muuttumisen. Monet aikuisista suhtautuvat ihan samalla tavalla. Lapset oppivat käyttäytymismallin hyvin sujuvasti. Lisäksi osassa perheitä lapset ovat kuninkaallisia, joiden toiveet pyörittävät koko porukan menoa. Kun koulu ei toimikaan samalla tavalla, tulee ongelmia. En tiedä, mitä tälle ryhmälle pitäisi tehdä. Osaan tepsii, kun heille riittävän monta kertaa selittää, että isossa ryhmässä pitää noudattaa yhteisiä sääntöjä. Kaikille viesti ei mene perille.

Koulukin on vain ihmisten tekemä, ei siis täydellinen. Parhaansa opettajat silti yrittävät. Jos yhden opettajan kanssa ei tule toimeen, ei tilanne vielä ole paha. Opettajia on ihan alaluokkia lukunnottamatta yleensä useampia. Jos kaikkien kanssa mättää, ongelma on oppilaalla, näin uskallan sanoa. Opetusmenetelmissä on varmasti monipuolistamisen varaa. Usein kysymys on rahasta, ei se opettajakaan jaksa joka tunnille viittä erilaista toimintamallia ja monistetta väsätä. Digitaaliset oppimateriaalit antaisivat mahdollisuuden eri oppimistyylien huomioon ottamiseen, mutta ne ovat kalliita tai sopivia ei ole. Toiminnallisuutta pitäisi saada lisää. Vanhanajan opettaja laittoi liikaa energiaa puhkuvan oppilaan kantamaan puita tai tekemään lumityöt. Tarpeellisia taitoja nekin. Monta asiaa voi nykyisinkin oppia itse tekemällä. Mutta jos luokassa on oppilas, jolle ei voi antaa edes saksia, mitä toimintaa siellä sitten voi turvallisesti harrastaa?


tiistai 16. lokakuuta 2012

Oikeudet vastakkain - mikä sairastuttaa lapset?

Kauhistuneena luin Helsingin Sanomista (paperiversiossa laajempi) jutun lapsista, jotka ovat niin sairaita, etteivät pysty keskittymään pientäkään hetkeä. Lisäksi he saavat raivokohtauksia ja käyvät toisten oppilaiden ja opettajien kimppuun.  Ihan niin hankaliin tapauksiin en ole itse onneksi törmännyt, mutta keskittymiskyvyttömyys on kyllä lisääntynyt.

Joitakin vuosia sitten otettiin käyttöön inkluusio eli periaatteissa kaikki lapset opiskelevat normaaliluokissa, tarvittaessa tuettuina ja mahdollisesti osittain erityisopettajan kanssa. Kuten arvata saattaa, ei resursseja ole löytynyt tarpeeksi. Niinpä meillä on nyt kaksi oikeutta vastakkain. Jokaisella oppilaalla on oikeus opiskella lähikoulussa kunnosta ja taidoista riippumatta. Toisaalta jokaisella oppilaalla on oikeus turvalliseen opiskeluympäristöön. Pitäisimmekö me aikuiset turvallisena sellaista työympäristöä, jossa joku päivittäin saa raivokohtauksen? Löytyykö rahat siihen, että näillä toisten turvallisuutta uhkaavilla lapsilla on koko ajan aikuinen avustaja vierellään? Löytyykö halukkaita avustajia murrosikää lähestyville lapsille?

Mikä sitten olisi näille lapsille parasta? Onko se meno tavalliseen kouluun, jossa on paljon oppilaita, erilaisia häiriötekijöitä, monenmoista poikkeusohjemaa, kuten vierailuja, esityksiä ja juhlia? Vai olisiko sittenkin parempi pieni koulu, jossa meno pyritään rauhoittamaan niin pitkälle kuin mahdollista?  Erityisen pettynyt olin ns. asiantuntijoiden lausuntoihin lehtijutussa. Kyllä näiden oppilaiden nyt vaan pitää kouluun päästä, se on heidän oikeutensa. Hoitoa ei tunnu riittävän monellekaan.

Mikä sitten tekee oppilaista näin käyttäytyviä? Onko yhteiskuntamme muuttunut niin, että se tuottaa keskittymiskyvyttömyyttä? Vai onko se aiemmin pelolla pidetty pimennossa? Näitä asioita ajattelin pohdiskella seuraavassa tekstissä.

sunnuntai 14. lokakuuta 2012

Täysin epätieteellistä vertailua

Olen käynyt melko nopeassa tahdissa läpi Merikarvian ja Siikaisten kirkonkirjoja. Jotenkin on yllättävän usein vastaan tullut kuolinsyynä hukkuminen. Yhdeltä emännältä taisi hukkua kaksikin miestä, ensimmäinen ilmeisesti myrskyllä mereen ja toinen koskeen. Rupesin miettimään, että hukkumistapauksien lukumäärä voisi olla vaikkapa nyt Pirkanmaata suurempi, kun järvien ja jokien lisäksi on mahdollista hukkua myös mereen. Tosin Siikainen ei taida yltää rannikolle saakka, mutta ei ole kovin kaukanakaan.

Niinpä päätin käyttää Hiskiä apuna. Otin vertailukunniksi Ikaalisen ja Viljakkalan. Ikaalisista ja Merikarvialta on haudattujen luetteloita 1600-luvun loppupuolelta, Siikaisissa ne alkavat 1774 ja Viljakkalassa 1800-luvun alussa. Meriakarvian seurakunnassa sellaisia haudattuja, joilla kuolinsyynä oli hukkuminen (*dru* Hiski-haussa) löytyi 1,6 % kaikista haudatuista. Siikaisissa vastaava osuus oli 2,0 %, Ikaalisissa (vuoteen 1850) 1,1 % ja Viljakkalassa 1,9 %. Paitsi mereen, järviin ja jokiin oli hukuttu myös paikkaan, joka ruotsiksi on brunn. Tarkoittaako se vedenottopaikkaa (kaivo, lähde) vai vetelää savenottopaikkaa ("saviprunnia"), on mahdoton tietää. Kaikenkaikkiaan merkittäviä eroja ei noiden paikkakuntien välillä näyttäisi olevan. 

Löydän kyllä heti paljon heikkouksia tästä hutkimuksestani. Ensinnäkin Ikaalinen on paljon muita suurempi. Kun Merikarvialla oli kaikkiaan 4171 haudattua, Siikaisissa 2293 ja Viljakkalassa 1789, oli Ikaalissa heidän määränsä 14 724. Toisekseen vanhat kuolinsyyt nyt ovat vähän niin ja näin. Lisäksi luetteloista ilmeisesti puuttuvat ne, joiden ruumista ei ole koskaan löydetty. Heitä ei ole voitu haudatakaan. Tosin kai haaksirikoissa kuolleille on pidetty siunaustilaisuuksia, mutta lieneekö heitä silti kirjattu luetteloon. Olisi varmaan myös pitänyt valita vertailukohdiksi "kuivempia" seurakuntia kuin Ikaalinen ja Viljakkala, joissa iso Kyrösjärvi on houkuttanut kalastamaan ja kulkemaan jäällä huonommallakin kelillä.

No, sain siis itselleni todistetuksi, että kaikissa noissa seurakunnissa on hukkuminen ollut suunnilleen yhtä yleistä. Ideani rannikon läheisyyden vaikutuksesta oli siis väärä.

perjantai 12. lokakuuta 2012

Ärsyttäviä autoilijoita

Kun edellisessä tekstissä aloitin ärsyttävistä asioista marmattamisen, jatkan vielä samalla linjalla. Pysytään siis ihan nykyajassa. Autoilijat kunnioittavat suojatielle pyrkivää jalankulkijaa kauhistuttavan vähän, jotkut eivät ollenkaan. Minäminä-ajattelu on muutenkin yleistä, mutta kun se tapahtuu ratin takana, on kanssaihmisten henki vaarassa. Minulle on tällä viikolla sattunut ainakin kolme tällaista autoilijaa kohdalle.

Pyöräreittini kulkee vilkasliikenteisen kadun yli, joten t a l u t a n pyöräni suojatietä pitkin kadun toiselle puolelle, muuten joutuisin odottamaan iät ja ajat. Kadulla on kaksi kaistaa kumpaankin suuntaan. Niinpä siis tässä päivänä muutamana hyppäsin pois pyörältä ja lähdin ylittämään suojatieta. Olen normaalimittainen ja tuolloin oli valoisa päiväaika. Liikuin määrätietoisesti, aikeistani ei voinut olla epäselvyyttä. Ensimmäinen auto pysähtyikin, mutta sen takaa, viereistä kaistaa tuli kovaa vauhtia henkilöauto. Se ei hiljentänyt ollenkaan, vaikka viereisellä kaistalla (samaan suuntaan) oli auto pysähtyneenä. Oli aivan senteistä kiinni, ettei auto osunut polkupyräni etuosaan. No jatkoin edelleen, ja taas seuraavalla kaistalla auto pysähtyi kiltisti antaen minun - jalankulkijan - mennä. Viimeisellä kaistalla tuli taksi, joka toki pysähtyi viime tipassa joutuen tekemään hätäjarrutuksen. Oli ilmeisesti olettanut, että minä väistän. 

Seuraavana päivänä ylitin kävelijänä katua, jossa liikenne ei nyt ole mahdottoman vilkasta. Kävelin reippaasti kohti suojatietä. Taas aivan kenkiäni viistäen edestäni kaahasi auto, joka ilmeisesti kiihdytti ehtiäkseen ennen minua. Pitäisi nähtävästi olla kännykkäkamera laukaisuvalmiina, kun kulkee liikenteessä. 

Nämähän voivat olla yksittäistapauksia. Ehkä tavallista tollompia autoilijoita vain on sattunut vastaan. Lehtien nettikeskusteluissa onnettomuusuutisten yhteydessä näkee kumminkin valitettavan paljon kommentteja, joiden mukaan pyöräilijän tai jalankulkijan tulisi aina väistää autoa. Kuljettaja kun ei kuulemma millään voi aina havaita kevyempää liikennettä. Pitää sovittaa nopeus sellaiseksi, että havaitsee! Vahinkoja ja virheitä sattuu kaikille, mutta tahallinen piittaamattomuus on eri asia. Mikään laki ei takaa yksilöllistä oikeutta ajella aina suurinta sallittua nopeutta (tai mieluummin vähän yli) muista välittämättä.

keskiviikko 10. lokakuuta 2012

Vanha rouva boikotoi

Stockmannilla on taas menossa Hullut Päivät. Luettelo jaettiin muutama päivä sitten. Selasin sen läpi, mutta minulle ei tuntunut löytyvän mitään. Kuten monesti ennenkin, luettelon vaatetarjonta lähes pelkästään ärsytti. Langanlaihojen mannekiinien yllä hyvältä näyttäviä asuja on vaikea kuvitella esimerkiksi minun ylleni, vaikka painoindeksini on ihan normaali. Mitä onkaan tarjolla ikäryhmälle 50 - 70? Tuskin mitään, takkeja lukuunottamatta. Ilmeisesti emme kiinnosta Stockmannia emmekä juuri muitakaan liikkeitä.

Joskus vielä kävelen vaateosastolle ja vietän siellä pari tuntia tutkimusta tehden. Kirjaan ylös, kuinka monta luettelon vaatteisiin sopivaa asiakasta näen. Uskallan nimittäin väittää, ettei sellaisia ole edes puolta asiakaskunnasta. No, jonkin vaatteen isompi koko saattaa passata, mutta useimmat vanhemmista naisasiakkaista - joita kuitenkin on aika paljon - jää nuolemaan näppejään. Tai yrittää epätoivoisesti ahtautua vaatteisiin, jotka on suunniteltu ihan erilaiselle vartalolle. 

Ok, onhan Hulluilla Päivillä muutakin kuin vaatteita. Itsekin olen joskus ostanut elektroniikkaa mielestäni edullisesti. Eikä vika ole pelkästään Stockmannin. Myös muiden liikeiden kuvastot ovat yhtä ärsyttäviä. Ehkä suunnittelijat voisivat katsoa kadulla ympärilleen. Eletty elämä näkyy, vaikka itsestään pitäisikin huolta. Ja saakin näkyä!

Haluaisin heittää liikeidean aikuisille naisille tarkoitettuja vaatteita vaikkapa verkossa myyvästä liikkeestä. Vaatteiden pitäisi olla hinnaltaan kohtuullisia, mutta ihan halvimpien kanssa ei tarvitse kilpailla, jos laatu on kohdallaan. Kokoja pitäisi olla ainakin 38:sta lähtien, ei siis pelkästään isojen tyttöjen vaatteita. Muodikkuutta pitäisi olla, mutta aivan pintamuotia ei tarvitse seurata. Jos verkossa toimitaan, pitäisi vaatteiden tarkat mitat olla näkyvissä, jotta palautuksia tulisi mahdollisimman vähän. Lisäksi tarvitaan hyvät kuvat vaatteesta monesta suunnasta niin, että yksityiskohdat näkyvät. Ikäryhmälläni on yleensä kohtuulliset tulot. Miksi meidän vaatettamisemme ei kiinnosta ketään?

maanantai 8. lokakuuta 2012

Huijaushuhu perätön

Muutama päivä sitten kerroin Tampereella 1911 liikkeellä olleesta huhusta, jonka mukaan joku olisi nostanut isot rahat henkivakuutuksesta, vaikka vakuutettu olisikin nähty myöhemmin elossa Amerikassa. Aamulehden jutun mukaan huhulle ei oikein tuntunut löytyvän pohjaa ja 6.10.1911 lehti julkaisikin tiedon, että kyseisen henkilön hauta oli omaisten pyynnöstä avattu.

Lehti tarkensi nyt, että kuollut oli ammatiltaan isännöitsijä ja kuolemantapaus oli sattunut Tukholmassa elokuussa 1909. Niinpä siis hänen hautansa avattiin 5.10.1911 ja vainaja tutkittiin. Jutun mukaan ruumis oli arkussa vielä niin hyvin säilyneenä, että vainajan saattoi tuntea. Paikalla olivat kaksi tohtoria (varmaankin lääkäriä), vainajan sisar ja veli, terveyspoliisin ja järjestyspoliisin edustajat, henkivakuutusyhtiön asiamies ja avustajia. Tämä joukko siis totesi, että arkussa oli se, jonka siellä pitikin olla. Jostain syystä vainajasta otettiin näytteitä, jotka lähetettiin tutkittavaksi.

Minkähänlaiset mahdollisuudet tuohon aikaan oli todeta kaksi vuotta takaperin kuolleen ihmisen henkilöllisyys? Tässä tapauksessa väitettiin, että vainajan saattoi vielä tuntea. Ehkä se on mahdollista, vaikka vähän oudolta tuntuukin. Tunnistamiseenhan eivät kelpaa vaatteet tai esineet, jotka kyllä saattaisivat säilyä pitempäänkin. Muuten tulee lähinnä mieleen hampaista tunnistaminen, vaikka en tiedäkään, millaisia tietoja hammaslääkärit tuohon aikaan potilaistaan keräsivät. Tietysti myös jokin fyysinen vamma tai poikkeavuus olisi voinut olla tunnistuksessa apuna. No, hyvä kumminkin, että asia selvisi ja kaupunkilaiset saivat mielenrauhan. 

Luultavasti huhuja Amerikassa nähdyistä suomalaisista oli enemmänkin liikkeellä. Kun sinne meni paljon väkeä, oli riittävän samannäköisiä helppo havaita, ainakin jos havaitsija oli ollut pitempään pois kotiseudultaan. Koti-ikäväkin saattoi edesauttaa tuttujen näkemistä.

lauantai 6. lokakuuta 2012

Se toimii sittenkin

Syyskuun alkupuolella kokeilin käyttöluvan hakemista Astian kautta, kuten tekstissä 14.9 kerroin. Osoittautui, että järjestelmä toimii, kunhan vain saa Astiasta haetuksi oikeat asiakirjat esiin. Niinpä minulle myönnettiin muutamassa päivässä käyttölupa Tampereen poliisilaitoksen osoitekortistoon kolmeksi vuodeksi. Voin sitä siis lähteä myöhemmin syksyllä tutkimaan. Hienoa! Minulla on paljon Tampereella asuneita sukulaisia, joiden vaiheisiin toivon kortistosta saavani lisävalaistusta. Kun rippikirjoja ei enää itse pääse tutkimaan, tarjoaa tämä jonkinlaisen kiertotien, toivottavasti. Taloudellisesti ei ole mitenkään mahdollista pyytää heistä kaikista seurakunnalta sukuselvitystä.

Ihan oma mokani sitten oli, että jouduin vaivaamaan Hämeenlinnan maakunta-arkistoa kyselyllä käyttöluvan myöntämisestä. Odotin nimittäin vastausta sähköpostiin enkä tajunnut katsoa Astiasta, jossa myönnetyt käyttöluvat näkyvät. No, arkisto vastasi ystävällisesti, kuten he yleensä aina tekevät. Varmaan Astian ohjeissa tämä asia oli selvitetty. Minä, joka aina jaksan oppilaitani muistuttaa ohjeiden lukemisen tärkeydestä, syyllistyn usein niiden sivuuttamiseen verkossa. Väittäisin, etteivät ihmiset yleensäkään lue ohjeita verkosta, eivät varsinkaan, jos ne ovat yhtä sivua pitemmät. (En muista, kuinka pitkät ne Astiassa ovat). Tässä olisi miettimisen paikka sivustoja suunnitteleville.

Nyt pitää sitten suunnitella Hämeenlinnan reissu. Aion ensin tehdä nimilistan Tampereella vuoden 1915 jälkeen asuneista sukulaisista. Ennen reissua on vielä uudestaan sukellettava Astian uumeniin ja tilattava tarpeelliset osoitekortit tutkijasaliin. Toivottavasti vielä muistan, miten ne löytyvät.

torstai 4. lokakuuta 2012

Isäntä vai ei?

Siikaisissa kuoli 1860 vanhaisäntä Erkki Mikonpoika Nauriskoski. Hän oli syntynyt 1795 Siikaisten Otamon Vanhatalossa, myöhemmin Mikkolaksi kutsutussa talossa. Hänen vaimonsa Maria Sakarintytär muutti leskeksi jäätyään vanhaan kotitaloonsa Pomarkun Kiilholmaan. Maria oli syntynyt 1806 ja kuoli Kiilholmassa 1867. He olivat avioituneet 1829. Lapsia pariskunnalla ei ollut.

Ihan en ole selvillä siitä, missä vaiheessa Erkistä on tullut tilallinen. Mielestäni hän ei missään vaiheessa ollut isäntänä sen paremmin Nauriskoskella kuin Kiilholmassakaan. Pariskunta nimittäin asui Kiilholmassa 1830-luvulla. Koska aiemmin näistä yhteiskunnallisen aseman määritteistä oltiin hyvin tarkkoja, päätin tarkistaa Erkin tilanteen uudemman kerran. Sivumennen sanoen olen monta kertaa naureskellut paikallislehtien kirkollisten ilmoitusten entisen tilallisen tyttärille, joita esiintyi pitkälle 1900-luvulle.

Takaisin Erkkiin. Hän muutti kotoaan Nauriskoskelle vuoden 1828 aikoihin. Samaan aikaan hänen veljestään Isakista tuli Nauriskosken isäntä. Edelleen seuraavassa rippikirjassa Erkki on merkitty isännän veljeksi. Vaimo Maria on tullut Pomarkusta 1829. Vuonna 1834 pariskunta on muuttanut Pomarkkuun. Sieltä he löytyvät Kiilholman tilalta, jonka isäntänä on Erkin veli Antti Mikonpoika. Otamon Vanhatalon ja Kiilholman suvut kietoutuivat mielenkiintoisella tavalla keskenään. Erkin veli Antti avioitui Marian äidin Anna Tuomaantyttären kanssa, joka oli jäänyt leskeksi. Erkin sisko Kaisa taas avioitui Marian veljen Juhon kanssa. Kiilholmassa Erkki on merkitty vävyksi. Sitähän hän oli, nimittäin Anna Tuomaantyttärelle. Erkki ja Maria palasivat Nauriskoskelle 1837. Nyt Erkistä sitten tuli vanhaisäntä.

Mysteeri näyttää säilyvän. On mahdollista, että isännyyden näkymättömyys johtuu puutteellisista merkinnöistä. Erkin veli Isak, Nauriskosken isäntä nimittäin kuoli 1833. Ehkä Erkki oli isäntänä hetken joko ennen muuttoaan Kiilholmaan tai sieltä palattuaan. Tämä vain ei ole tullut kirjatuksi rippikirjaan, mikä ei ole mitenkään poikkeavaa. Pappi näyttää tehneen muutokset mieluiten vasta uuteen rippikirjaan. Myös tilojen jakamiset voivat olla puutteellisesti kirjatut, vaikka en sellaiseen selitykseen tässä uskokaan. Pysyköön Erkki vanhana isäntänä.

tiistai 2. lokakuuta 2012

Huijaushuhu 100 vuotta sitten

Aamulehti 27.9.1911 kertoo kilpailijaansa Kansan Lehteä siteeraten henkivakuutushuijausta koskevasta huhusta, joka tuolloin on kiertänyt Tampereella. Huhun mukaan olisi kaupungin hautausmaahan haudattu kiinninaulattu arkku, jossa kuitenkaan ei olisi ruumista tai ei ainakaan vakuutetun henkilön maallisia jäännöksiä. Kuolema olisi tapahtunut ulkomailla, arkku olisi siellä suljettu eikä sitä kotimaahan tuonnin jälkeen olisi avattu. Juttuun liittyy tietysti se, että "kuollut" on myöhemmin nähty Amerikassa ja hänellä on ollut huomattava henkivakuutus. Huhun mukaan henkivakuutusyhtiöt (jutussa on monikko) aikoisivat avauttaa haudan.

Aamulehti on harjoittanut tutkivaa journalisnia tapauksesta. Vakuutusyhtiöt eivät olleet suostuneet mitään tarkempaa kertomaan. Jostain lehti on kuitenkin saanut tiedon huomattavasta henkivakuutuksesta ja siitä, että vielä suurempaa on yritetty hankkia, mutta tämän yrityksen on vakuutusyhtiö estänyt. Kirkollisilla viranomaisilla ei ollut mitään tietoa haudan avaamishakemuksista. 

Lehti jatkoi asian käsittelyä vielä seuraavassa numerossa. Siinä tapauksen kerrotaan sattuneen jo pari vuotta aiemmin. Kirkkokansliasta oli kerrottu, että kun tahdottiin ulkomailla sattuneet seurakunnan jäsenten kuolemantapaukset merkityttää kirkonkirjoihin, esitettiin lääkärintodistuksen ohella asianomaisen paikkakunnan poliisilaitoksen antama pöytäkirja. Petos olisi siis ollut mahdollinen vain toisen henkilön ruumista käyttämällä. Tampereen poliisilaitos ilmoitti kuulleensa tapauksesta vain huhua.

Emme varmaan saa koskaan tietää, mitä huhun takana oli. Vakuutusyhtiöt tuskin olisivat kertoneet, jos huijaus olisi onnistunut. Huijausyrityksessä kuolemantapaus olisi pitänyt sijoittaa jonnekin suhteellisen lähelle, kuten Ruotsiin tai Venäjälle. Atlannin yli tuskin arkkuja lähetettiin. Jos syyllinen oli Amerikkaan ehtinyt, ei tainnut olla toiveita saada häntä vastaamaan teostaan. Kotimaassa rahat nostaneetkin olisivat ehtineet häipyä maasta.

Hiukan ihmettelin seurakunnan tiukkoja vaatimuksia kuoleman todentamisesta. Ne eivät tainneet koskea siirtolaisia. Muistelen nähneeni jonkun seurakunnan arkistossa  lähetystöjen  (sota-aikana jopa Ruotsin lähetystöjen) Kanadan ja USA:n siirtolaisten lehdistä keräämiä luetteloita kuolleista suomalaisista. Eiköhän niiden perusteella tehty merkintä kirkonkirjoihin. Lääkärintodistusta tai poliisin pöytäkirjaa oli kai Atlannin takaa turha odottaa.